TAIDE

Loke Utgard tekee provosoivaa valokuvausta ja elokuvaa, jotka tutkivat halua, ikääntymistä, haavoittuvuutta, seksuaalisuutta sekä kuvataiteen ja pornografian rajaa.

Kuraattoreille, gallerioille, museoille ja näyttelyjärjestäjille, jotka etsivät kehon, läheisyyden ja sosiaalisten tabujen parissa työskenteleviä taiteilijoita, alla oleva taiteilijateksti esittelee työskentelyä ja sen toistuvia kysymyksiä.

Näyttely- ja esitysehdotuksista voi keskustella suoraan taiteilijan kanssa. Kerro laitoksesi tai tapahtumapaikkasi, kuraattoriteema, ehdotettu muoto, paikka ja ajankohdat sekä sinua kiinnostavat teokset.

Ota yhteyttä osoitteeseen contact@lokeutgard.com keskustellaksesi ehdotuksesta ja olennaisten teosten saatavuudesta.

Hankittavissa olevat valokuvateokset löytyvät rajatun edition eroottisista ja provosoivista taidevedoksista. Hankinta- ja näyttelytiedustelut käsitellään erikseen.

Minua kiinnostavat yksityinen elämä ja ajatukset kunniallisen pinnan alla.

Halu, ikääntyminen, vetovoima, häpeä, fantasia, haavoittuvuus, seksi, hallinta, mustasukkaisuus, hellyys, toivo, erilaisuus, rumuus, huumori ja kaikki asiat, joita aivan tavalliset ihmiset kantavat mukanaan samalla kun näyttävät maailmalle paljon siistimmän version itsestään.

Tutkin näitä asioita väistämättä omasta asemastani: keski-ikäisenä valkoisena miehenä, joka katsoo oman kehonsa ikääntyvän ja huomaa samalla, etteivät uteliaisuus, halu ja mielikuvitus välttämättä vanhene samaa tahtia.

Siinä on katkos. Railo.

Ja tiedän, etten ole siinä yksin.

Niin paljon jää sanomatta ja silti on hiljaa mielemme pimeämmissä nurkissa joka ikinen päivä.

Tuo ristiriita kiehtoo minua.

Kuori muuttuu. Joskus rajusti. Mutta mitä sen sisällä olevalle ihmiselle tapahtuu? Mitä vetovoimalle tapahtuu? Seksuaalisuudelle? Fantasialle? Asioille, joita yhä haluamme mutta joita yhä enemmän tunnemme, ettei meidän kuuluisi haluta?

Suuri osa työstäni alkaa tuosta hieman epämukavasta ”yök”-reaktiosta.

Ja rehellisesti sanottuna pidän sitä hyvänä asiana.

Seuraan sitä yleensä kuin koira hajua. Kohti epämukavaa ajatusta, sosiaalisesti hankalaa halua, fantasiaa, jonka joku haluaa heti piilottaa, sivuuttaa tai tuomita.

Liian vanha.

Liian nuori.

Liian seksuaalinen.

Liian karkea.

Liian intiimi.

Liian ruma.

Liikaa.

Sen sijaan, että katsoisin heti pois, haluan yleensä tietää miksi.

Joskus epämukavuus varoittaa meitä jostain tärkeästä.

Joskus olemme vain saavuttaneet jonkin niistä näkymättömistä kulttuurisista rajoista, joiden aiemmat sukupolvet päättivät kuuluvan olla olemassa, eikä kukaan ole pitkään aikaan vaivautunut kysymään miksi.

En kunnioita rajaa kovinkaan paljon vain siksi, että se on vanha.

Se ei tarkoita, että tekisin kuvia vain järkyttääkseni. Järkyttäminen itsessään muuttuu nopeasti tylsäksi.

Ristiriita kiinnostaa minua paljon enemmän.

Kauneus ja rappeutuminen.

Nuoruus ja ikä.

Voima ja haavoittuvuus.

Hallinta ja antautuminen.

Hellyys ja mauttomuus.

Tavallinen ja eksplisiittinen.

Mitä näytämme ja mitä ajattelemme.

Joskus siihen tarvitaan kasvot tai katse.

Joskus vanha käsi nuorella iholla.

Joskus alastomuus.

Joskus seksi.

En näe niitä erillisinä taiteellisina maailmoina.

Ihmiskeho on vain toinen kieli, ja seksuaalisuus on yksi vanhimmista ja voimakkaimmista asioista, joita ihmiset ovat vuosisatoja yhtä aikaa juhlistaneet, piilottaneet, säännelleet, kuvitelleet ja teeskennelleet, etteivät ajattele.

Tutkin monia samoja kysymyksiä elokuvan kautta.

Minua kiehtoo, mitä tapahtuu, kun lajityypit, joiden muka kuuluu pysyä erillisinä, alkavat sekoittua toisiinsa.

Lyhytelokuva ja aikuisviihde-elokuva.

Draama ja pornografia.

Fantasia ja realismi.

Kuvataide ja mauttomuus.

Jokin kauniin elokuvamainen muuttuu yhtäkkiä eksplisiittiseksi.

Jokin eksplisiittinen kieltäytyy lakkaamasta olemasta inhimillistä.

Fantasia voi olla yksityisesti jonkun mielessä vuosikymmeniä ilman, että sitä koskaan sanotaan ääneen. Elokuva antaa minulle mahdollisuuden antaa tuon fantasian hengittää, liikkua, kehittää hahmoja ja lopulta muuttua fyysisesti todeksi ruudulla.

Se kiinnostaa minua paljon enemmän kuin perinteisen pornografian visuaalisen kielen pelkkä toistaminen.

Miksi uskottavan lyhytelokuvan täytyy leikata pois heti, kun seksi muuttuu todelliseksi?

Miksi eksplisiittisen seksin täytyy yhtäkkiä hylätä hahmo, tunne ja tarina?

Miksi suhtaudumme niin luontevasti näyteltyyn väkivaltaan, kuolemaan, vihaan ja julmuuteen, mutta tunnemme silti syvää epämukavuutta, kun kamera kieltäytyy poistumasta huoneesta yhden tavallisimmista ihmisen teoista aikana?

Nuo rajat kiinnostavat minua.

Ja nautin niiden ylittämisestä.

En myöskään ole kovin vaikuttunut suuresta osasta maailmaa, jonka olemme rakentaneet ympärillemme.

Nykyaikaisessa elämässä on valtava määrä esittämistä.

Miltä näyttää.

Miten käyttäytyä.

Mitä mielipiteitä olla.

Mitä moraalia näyttää.

Keneen tehdä vaikutus.

Miten tehdä heihin vaikutus.

Millainen keho esittää.

Mitkä halut ovat hyväksyttäviä.

Mitkä ajatukset voi turvallisesti myöntää.

Mikä on piilotettava.

Rakennamme identiteettejä kollegoille, ystäville, kumppaneille, tuntemattomille ja yhä enemmän verkkoyleisöille, ja käytämme sitten valtavasti energiaa niiden ylläpitämiseen.

Jokaisesta tulee oma pieni PR-osastonsa.

Minusta se on uuvuttavaa.

Ja usein uskomattoman pinnallista.

Siksi suuri osa työstäni kiinnostuu hetkistä, joissa tuo kiillotettu pinta halkeaa.

Sekunti, jolloin ihminen unohtaa poseerauksen.

Ajatus, jota hänen ei luultavasti pitäisi myöntää.

Halu, joka ei sovi hänen näyttämäänsä identiteettiin.

Vetovoima, joka tuntuu sosiaalisesti hankalalta.

Keho, joka kieltäytyy pysymästä nuorena.

Tunne, joka ei ole kaunis.

Fantasia, joka saa jonkun sanomaan heti: ”Ei. Tuo on ällöttävää.”

Juuri nuo paikat herättävät usein uteliaisuuteni.

Koettelen rajoja, koska rajat kertovat, missä ihmiset sitoutuvat tunteillaan.

Joskus se tekee työstä epäsuosittua.

Joskus vihattua.

Joskus rakastettua.

Joskus ihmiset nauravat.

Joskus he kavahtavat.

Joskus he katsovat paljon pidempään kuin odottivat.

Kaikki nuo reaktiot kiinnostavat minua.

En erityisesti tarvitse sitä, että kaikki pitävät tekemästäni, eikä minua juuri kiinnosta hioa ideoita niin pitkälle, ettei kukaan voi mitenkään loukkaantua niistä.

Jos kaikki ovat heti yhtä mieltä siitä, että kuva on tyylikäs, sopiva ja kaunis, mietin joskus, olenko oikeastaan löytänyt yhtään mitään.

Valokuva ei pääty sen sisällä oleviin ihmisiin.

Sitä katsova ihminen tuo teokseen oman historiansa, moraalinsa, vetovoimansa, ennakkoluulonsa, uteliaisuutensa, häpeänsä ja epämukavuutensa.

Kaksi ihmistä voi katsoa täsmälleen samaa kuvaa ja nähdä täysin eri asioita.

Toinen näkee kauneutta.

Toinen näkee säädyttömyyttä.

Toinen näkee hyväksikäyttöä.

Toinen näkee vapautta.

Toinen näkee huumoria.

Toinen näkee jotain, mitä toivoo epätoivoisesti, ettei olisi koskaan katsonut.

Tuo ero kiinnostaa minua valtavasti.

Joskus en ole edes varma, onko valokuvan todellinen aihe siinä oleva ihminen.

Se voi olla sen edessä seisova ihminen.

Pysyn tarkoituksella yksityisenä ja työskentelen nimellä Loke Utgard.

En erityisesti halua kameran takana olevan ihmisen tulevan aiheeksi.

Työ riittää.

Ja ehkä yksi varoitus on paikallaan.

En luultavasti ole heikkohermoisille.